Oi ihana Alaska!

Otteita purjehtijan ja harrastajavalokuvaajan luontopäiväkirjasta

Taivas on pilvien peitossa ja meri harmaa. Kodiakin suunnalta lentää merelle lintuja. Tunnistamme niiden joukosta lähellä pintaa lentävät lunnit, joita näemme nyt ensimmäistä kertaa. Rannan tuntumassa saavutamme toiseksi viimeisen reittipisteemme, josta käännymme länteen Kaguyak Bayn lahteen. Olemme tehneet matkaa Havaijilta Alaskaan lähes kolme viikkoa, ja maan läheisyys tuntuu taas ihanalta.

Lahden pohjoispuolella kohoaa vuorenrinne, jonka pinta on kuin vihreää samettia. Vihreää taustaa vasten erottuu kaksi ruskeaa laikkua, jotka näyttävät liikkuvan. Kauriitako? Haen alhaalta kiikarini. Ei, ei kauriita, vaan karhuja! Ylhäällä vuorenrinteellä on kodiakinkarhu pentuineen laiduntamassa (vai voiko näin sanoa karhuista?). Seuraan niitä innoissani niin kauan, kunnes ne näkyvät enää pieninä pisteinä kaiken vihreyden keskellä. 

Ajamme lahden pohjukkaan, jossa pudotamme ankkurin kylmään, läpinäkymättömään veteen.

Kiikaroin ympäristöä ja näen lahden eteläisellä rinteellä kolme lähes samankokoista karhua syömässä ruohoa. Yritän ottaa niistä kuvia, mutta ne ovat ehkä liian kaukana. Vastapäistä vuorenrinnettä kapuaa ylös yksinäinen karhu. Se on muita niin paljon isompi, että luulen sen olevan täysikasvuinen uros. Ennen iltahämärän laskeutumista näemme vielä valkopäämerikotkan rantaan viettävällä jyrkänteellä ja mustahäntäkauriin töyräällä syömässä ilta-ateriaansa. Ihmeellinen Alaska, ihmeellisempi kuin kuvittelimmekaan!

Lähdemme aamiaisen jälkeen jollaretkelle. Kauriista ei näy enää jälkeäkään, tai ei niin voi oikeastaan sanoa, sillä sen sorkanjäljet ovat selvästi näkyvissä rannan vulkaanisessa hiekassa. Valkopäämerikotka sen sijaan on omalla paikallaan rinteessä, mistä se kohta lähtee häirittynä lentämään rannan suuntaisesti. Jatkamme samaan suuntaan kuin kotka ja rantaudumme jonkin matkan päässä olevaan lahdelmaan. Harakat metelöivät rantapensaikossa, ja vähän kauempana vasemmalla näen merikotkan ja sitten toisen, vielä ruskeansävyisen nuoren kotkan. Ne istuvat töyräällä vierivieressä, kaksi majesteetillista lintua. Yritän päästä mahdollisimman lähelle kotkia, jotta saisin niistä kunnollisen kuvan, mutta miten voi edetä hiljaa ja huomaamatta ja pitää samalla meteliä, jotta karhut pysyisivät loitolla? Ei mitenkään, ja kotkat lehahtavat lentoon juuri kun ehdin sopivalle kuvausetäisyydelle. 

Jatkamme kohti lahden etelärantaa, missä näemme kolmannen merikotkan istuvan kuolleen puun latvassa lähellä rantaviivaa. Kotka seuraa selvästi tuloamme, mutta pysyy paikallaan. Me etenemme jollalla hiljaa, aina vain hiljempaa. Sitten Pekka pysäyttää perämoottorin, ja samassa kotka nousee siivilleen. Olen pitänyt kamerani suunnattuna kotkaan niin hyvin kuin keinuvassa jollassa pystyn ja otan kuvan toisensa jälkeen. Tiedän, että etäisyys on edelleen suuri, mutta en anna sen häiritä. Haluaisin kotkasta ainakin yhden kuvan, jossa se näkyy muunkinlaisena kuin epämääräisen tummana läiskänä.

Pekka menee maihin ja hakee rannalta ison, helakanpunaisen lepuuttajan. Rannalla on paljon meren tuomaa tavaraa: tukkipuita, repeytyneitä verkkoja, köysiä, myös rikkoutunut pelastuslautta hiekkaan osittain hautautuneena. Mitähän se voisi kertoa? Työnnämme jollan takaisin veteen ja jatkamme matkaa. Kohta näemme hylkeen tumman pään nousevan vedestä. Se katselee hetken touhujamme ja palaa takaisin pinnan alle. 

Vähän matkan päässä avoimen rannan tukkii harmaa kallio, joka jatkuu muutamia kymmeniä metrejä. Rantakallion toisessa päässä makaa punakettu kallion muodostaman holvikaton alla. Se kohottaa päätään nähdessään meidät, mutta ei lähde pakoon. Me emme lähesty kettua, vaan jätämme sen omaan rauhaansa lämpimän tukkipuun päälle kallioseinämän suojaan. Jatkaessamme matkaa näemme uudelleen merikotkan, joka lehahti lentoon rannalta. Se istuu nyt korkealla, sinisten kurjenpolvien koristamalla töyräällä. 

Heräämme sateiseen ja sumuiseen aamuun. Nostamme aamiaisen jälkeen ankkurin ja lähdemme moottoroimaan kohti Kodiakin kaupunkia.

Puolivälissä merelle vievää väylää pinnan alta nousee selkäevä, iso, repaleinen, vanhalta näyttävä evä. Evä liikkuu oikealle rantaa kohti ja vajoaa jonkin ajan kuluttua pinnan alle. Oliko se delfiini vai ehkä pyöriäinen? Mahdoton sanoa.

Päästyämme Two Heads -saaren takaa merelle näemme kaukana valaita, todennäköisesti ryhävalaita. Niitä on useita, merestä nousee samanaikaisesti viisi hengityssuihkua. Osa valaista sukeltaa. Niiden mahtavat pyrstöt kohoavat pinnan yläpuolelle. Kohta yksi valaista ponkaisee ylös vedestä ja rysähtää sitten takaisin mereen roiskuttaen vettä korkealle ilmaan. Valaat jatkavat matkaansa etelään, me suunnistamme kohti pohjoista.

Yritän epätoivon vimmalla ottaa kuvia töyhtölunneista, jotka räpistelevät lentoon veneemme lähestyessä. Ongelmani valokuvaamisessa ovat kahdenlaisia, toiset täysin minusta itsestäni riippuvaisia ja toiset taas vallitsevista olosuhteista. Luonteestani johtuen en millään saa itsestäni niin paljon irti, että opettelisin kunnolla tuntemaan kamerani ja sen käyttötekniikan. Ymmärrän tuskin mitään valotusajoista tai aukon suuruudesta, vaan otan kuvia suurella innolla ja sormituntumalla. Tilanne olisi aivan toinen, jos Pekka innostuisi valokuvaamisesta. Hän tutustuisi kameraan, sen teknisiin ominaisuuksiin, kuvanottotekniikkaan jne, ja hän voisi opettaa kaiken myös minulle. Yksin minusta ei siihen näytä olevan. Muita ongelmiani ovat paitsi valitettavan yleinen valon puute, myös ainainen liike. Lähes poikkeuksetta otan kuvia joko veneestä tai jollasta käsin. Vene kuvausalustana on vielä jotenkuten hallittavissa, mutta jolla ei. Perämoottori tai airot täristävät sitä, se poukkoilee aalloilla, kääntyilee äkillisesti, ja tuntuu kuin istuisin säännönmukaisesti sen väärällä laidalla selkä päin kuvattavaa kohdetta.

Olen yön vahdissa Pekan nukkuessa pois pitkästä legistä aiheutunutta univelkaansa. Pohjoisen valoisa yö helpottaa hereillä pysymistä. Auringon laskun ja nousun välinen aika tuntuu olemattoman lyhyeltä tropiikin pitkien, mustien öitten jälkeen.

Saavumme aamuhämärissä Kodiakin kaupunkiin vievälle väylälle. Kiikaroidessani reimareita näen suoraan edessämme rantaa vasten ryhävalaiden hengityshuuruja. Yksi valaista sukeltaa ja nousee pintaan lähempänä venettämme, sen oikealla puolella. Hetken kuluttua näen, ja kuulen, toisen valaan vasemmalla puolella venettä. Ilma huuruaa ja kuuluu äänekäs PUUUH!, ja valas katoaa taas pinnan alle. 

Lahti on osittain usvan peitossa, takanamme nousee punainen aurinko, ja edessä näkyvät lumipeitteiset vuorenhuiput. Merta täplittävät lokit, pikkukajavat ja lunnit, ja ajoittain sen pinnan rikkovat valaiden selkäevät. Haen alhaalta kamerani ja yritän ottaa kuvia. Luulen, että valo ei riitä, mutta kuvaan siitä huolimatta. Yrittänyttä ei laiteta, on mottoni. Ja niin kauan kuin en ota tällaisia tilanteita liian vakavasti, pystyn jostain syystä nauttimaan niistä enemmän kamera kädessäni.

Poistumme aamuvarhaisella Kodiakin kalasatamasta. Tarkoituksemme on yöpyä Kupreanofin salmessa matkalla Alaskan niemimaalle. Sää on tuuleton ja sumuinen, mutta kirkastuu vähitellen. Meillä on isopurje ylhäällä tasapainottamassa menoamme, mutta etenemme konevoimin. 

Ennen Valasväylän (Whale Passage) kapeikkoa olevalla lahdella näemme edessämme ryhävalaiden hengityshuuruja. Veneen oikealla puolella pinnan alta nousee musta selkäevä. Valas ui pinnan tuntumassa pitkään, kunnes takaa tuleva kalastusalus saa sen sukeltamaan.

Käännymme Valasväylälle, jonka keskellä on pieni, ruohon kattama saari. Meille on kerrottu, että se on merisaukkojen tukikohta. Ajamme väylään kohtuullisessa myötävirrassa ja ohittaessamme saarta näemme sen takana merisaukkoja, kymmeniä ja taas kymmeniä merisaukkoja, joillakin poikanen vatsansa päällä. Saukot kelluvat selällään saaren rantaan kertyneen kelp-levän joukossa. 

Virtaus estää meitä menemästä lähelle saarta, ja pyörteet keinuttavat venettämme niin, että luovun kuvaamisesta ja katselen saukkoja kiikarilla. Jatkaessamme matkaa salmea pitkin, ohitamme useita ajelehtivia merisaukkoja, kaikki selällään vedessä. Jotkut ovat selvästi aterioimassa, jotkut näyttävät nukkuvan. Veneen lähestyessä saukot sukeltavat yksi toisensa jälkeen ja nousevat taas pintaan etäällä meistä. Seuraan merisaukkoja kiikarilla, kunnes poistumme Dry Sprucen saaren kupeeseen ankkuriin. Jäämme poukamaan vain yhdeksi yöksi.

Nostamme ankkurin aamuhämärässä ja jatkamme matkaa kohti Alaskan niemimaata. Ilma on harmaa ja meri levoton. Ylitämme Kodiakin ja niemimaan välisen Shelikof Straitin salmen vastatuulessa hitaasti ja vaivalloisesti. Myöhään iltapäivällä saavumme Amalikin suojaiseen lahteen, jonne pudotamme ankkurin.

Olemme saapuneet harmaakarhujen valtakuntaan. Meitä lähinnä olevalla pohjoisrannalla on parhaillaan viisi karhua, kolme yksinäistä karhua ja emo talvella syntyneen tummaturkkisen pentunsa kanssa. Ne ovat kaikki kaivamassa rantamudasta kotiloita, todennäköisesti huotrasimpukoita. Lahden tyynen pinnan rikkovat ajoittain pyöriäisten selkäevät. Toisella puolella lahtea juoksee laiha punakettu hiekkakannaksen poikki.

Mennessäni seuraavana aamuna kannelle totean koko lahden olevan sumupilven sisällä. Sumu väistyy pikkuhiljaa auringonlämmön lisääntyessä, ja pääsen katsomaan rannalla olevia karhuja. On alaveden aika, ja karhut ovat kaivamassa simpukoita. Emokarhu pentuineen on meitä lähinnä. Vähän kauempana lahden pohjukan suunnassa on iso, tummaturkkinen karhu. 

Ajamme rantaa myötäillen ja pienen töyrään takana näemme vielä neljä karhua; nuoren emon ja sen kaksi parikesäistä pentua. Niiden lähellä, pensaikon varjossa, on yksinäinen karhu, joka on selvästikin mennyt liian lähelle karhuemoa ja sen pentuja. 

Yht’äkkiä emo päästää kovan karjaisun ja ryntää kohti yksinäistä karhua. Tämä ei kuitenkaan lähde pakoon, vaan jähmettyy paikalleen. Karhut ottavat jonkin aikaa toisistaan mittaa muristen ja karjuen. Sitten emokarhu kääntää toiselle karhulle selkänsä ja palaa pentujensa luo. Yksinäinen karhu ei uskalla vieläkään liikkua, vaan istahtaa kivikkoon. Karhujen ottaessa yhteen emo virtsaa. Onkohan se voittajan merkki? Siirrymme vähän etäämmälle karhuista ja pudotamme rantaveteen rapumerran, jossa on syöttinä eilen saamamme ruijanpallaksen pää. 

Aamulla lahti on jälleen läpinäkymättömässä sumuvaipassa. Alaveden aikaan sumu on kuitenkin hälvennyt, ja me lähdemme nostamaan rapumertaa ja ottamaan kuvia karhuista. Rannoilla on nyt enemmän karhuja kuin eilen. Lähirannalla on emokarhu pentuineen ja kolme yksinäistä karhua. Lahden vastakkaisella puolella on myös karhu kaivamassa rantahiekkaa. Menemmekin ensin sinne, koska valo on siellä parempi.

 

Palaamme  takaisin emokarhun ja sen pennun lähelle nostaaksemme rapumerran. Emo ei ole meitä huomaavinaankaan, vaan jatkaa kotiloiden kaivamista, ja pentu leikkii sen jaloissa. Äkkiä pentu alkaa äännellä, ja emo lopettaa kaivamisen. Se kellahtaa selälleen rantahiekkaan, pentu kipuaa emonsa päälle ja alkaa imeä. Me pysyttelemme aivan hiljaa ja riittävän etäällä, ettemme rikkoisi niiden rauhaa. 

Kun myöhemmin nostamme rapumerran, siinä ei ole rapuja vaan kaksi 18-lonketoista, lihaa syövää meritähteä. Päästämme ne takaisin mereen ja viemme merran veneelle.

Iltapäivällä ajamme jollalla lahden eteläpuolelle, missä on pieniä saaria. Meitä on neuvottu menemään pensasmustikkaan pikkuisille saarille ja luodoille, koska karhut käyvät tyhjentämässä isompien saarten pensaat. Edessämme on pieni, pensaiden peittämä saari, parikymmentä metriä kanttiinsa. Olemme juuri miettimässä mistä meidän kannattaisi nousta maihin, kun huomaan ison karhun. Karhu makaa umpiunessa rantatöyräällä vain muutaman metrin päässä meistä. Hyvä, ettemme ehtineet rantautua. Otan kuvia nukkuvasta karhusta ja sen ympärillä riekkuvista harakoista. 

Kun karhu alkaa havahtua päiväuniltaan, jatkamme lahden pohjoisrannalla olevalle isolle vesiputoukselle. Putouksen alapuolella on kaksi valkopäämerikotkaa ja emokarhu kahden pentunsa kanssa. Karhut ovat parhaillaan kapuamassa ylös rinnettä ja katoavat hetken kuluttua pensaikkoon. Tullessamme paikalle toinen kotkista lehahtaa lentoon ja laskeutuu vähän matkan päässä olevalle kivelle. Toinen kotka on syömässä kalaa. Se yrittää päästä lentoon painavan saaliinsa kanssa, mutta ei onnistu ja joutuu jättämään sen rantakivikkoon. Poistumme pian veneelle, ja kotka palaa jatkamaan ateriaansa.

Olemme syömässä lounasta istumalaatikossa, kun läheiselle hiekkarannalle ilmestyy pensaikosta harmaanruskea uroskarhu. En kiinnittäisi karhuun erityisempää huomiota ellei heti sen jäljessä tulisi toinen uros. Asetelma on sen verran epätavallinen, että jätän aterioinnin kesken ja siirryn veneen keulaan seuraamaan tilanteen kehittymistä. Ensimmäinen karhu kahlaa veteen, ja kun perässä tullut punaruskea uros seuraa sitä, nappaan kameran mukaani ja syöksymme jollaan. 

Ehdimme muutamassa hetkessä riittävän lähelle karhuja, jotta voin kuvata niiden vesileikkiä. Ja millaista leikkiä se onkaan: kaksi aikuista urosta painii keskenään niin että vesi pärskyy. Kaikesta näkee, että kysymyksessä on nimenomaan leikki eikä taistelu. Karhut kiipeävät välillä rannalle, mutta säntäävät hetken kuluttua taas mereen jatkamaan karhunpainiaan. Lopulta kookkaampi, punaruskea uros, joka näyttää jostain syystä jäävän altavastaajaksi, väsyy leikkiin ja nousee maihin. Harmaa uros nousee myös ylös vedestä, ja pian karhut katoavat peräkanaa pensaikkoon.

Olemme jollalla menossa kokemaan Amalikin lahden suulle laskemamme rapumerrat, kun näemme kaksi punakettua saarten välissä olevalla hiekkakannaksella. Ajaessamme kannaksen edustalla olevaan lahdelmaan ohitamme alaveden paljastamat karit, joilta lähtee lentoon parvi lintuja. Tunnistan ne myöhemmin virta-alleiksi.

Saavumme matalaan, ja Pekka sammuttaa perämoottorin. Nousen seisomaan keulaboksin päälle ja otan taskusta vanhan Panasonic-kamerani ottaakseni kuvia ketuista. Samassa aivan jollan vieressä olevan kiven takaa nousee harmaakarhun pää. Tuijotan hetken karhua suoraan silmiin! Sitten karhu laskee päänsä ja jatkaa simpukoiden kaivamista. Kohtaaminen on odottamaton, ja tunnen kuinka käteni alkavat vapista. Toivon, ettei tärinä pilaa ketuista ottamiani kuvia.

Harmaakarhut ovat kovin erivärisiä ja -näköisiä, joten ne on helppo tunnistaa toisistaan. Olemme jo usean päivän ajan seuranneet kiven takaa päänsä nostaneen karhun ja toisen, sitä jonkin verran kookkamman karhun rinnakkaiseloa. Karhut eivät ole koskaan kovin etäällä toisistaan, mutta vaikuttaa siltä kuin isompi karhu yrittäisi häätää pienempää karhua pois. Joka kerta, kun iso karhu tulee pienemmän lähelle, tämä siirtyy kiireesti kauemmas. Oletan, että kyseessä on emokarhu ja sen yli-ikäinen pentu, jonka emon mielestä olisi jo aika itsenäistyä.

Hetken kuluttua emokarhu astuukin esiin kallioiden takaa. Aikuinen pentu lopettaa heti kaivamisen ja lähtee tallustamaan kannaksen suuntaan edellään toinen ketuista ja perässään karhuemo. Kettu jää hiekkakannakselle, mutta karhut kapuavat peräkkäin ylös rinteeseen ja katoavat pian pensaiden taakse.

Emokarhun ilmestyessä paikalle näin taustalla kolmannen, vaaleaturkkisen karhun istumassa kalliolla, mutta nyt sitä ei enää näy.

Ajamme hitaasti matalikkojen ohi ja pian näemmekin vaaleaturkkisen karhun, joka on nyt kaivamassa simpukoita aivan rannan tuntumassa. Karhu toteaa tulomme, mutta jatkaa häiriintymättä kaivamista. Hetken kuluttua se kuitenkin nostaa päänsä rantamudasta, katsoo meistä takavasemmalle ja päästää äänekkään puhahduksen. Käännän katseeni samaan suuntaan kuin karhu nähdäkseni, mikä sai sen hermostumaan. Kivien takaa ilmestyy ensin aikuinen pentu ja heti sen jälkeen emokarhu. Vaalea karhu käännähtää ympäri ja lähtee juoksemaan kivikkoista rantaa pitkin. Jonkin matkan päässä se pysähtyy, puhahtaa vielä kerran ja ryntää sitten veteen.

Karhu ui kapean salmen yli vilkuillen vähän väliä taakseen. Kivuttuaan pienelle merilevän peittämälle saarekkeelle, se käännähtää välittömästi ympäri ja puhisee vastarannalla oleville karhuille. Karhu ravistelee veden turkistaan, jatkaa matkaansa saarekkeen toiselle puolelle, mistä se ui kauempana olevalle ruohon peittämälle saarelle. 

Pentu ja emo laskeutuvat tällä välin veteen ja uivat peräkkäin saarekkeelle, minne ne jäävät kaivamaan simpukoita. Noustuaan rannalle vaalea karhu pysähtyy hetkeksi tarkkailemaan saarekkeelle jääneitä karhuja, mutta alkaa sitten kavuta rinnettä ylös. Karhu kiipeää aivan saaren laelle, josta sillä on hyvä näköala saarekkeelle, ja jää sinne syömään karhunruohoa pirunnuijien (Oplopanax horridus) keskelle. Ja me maltamme vihdoinkin jatkaa matkaamme rapumerroille.

Ankkurilahteamme ja viereistä salmea laskuveden aikana erottavalla hiekkakumpareella makaa epätavallisen vaalea karhu. Veneellemme, noin parin sadan metrin päähän, eläimestä näkyy vain selkä sen pysytellessä makuuasennossa. Nostaessaan hieman päätään sen siluetista tulee kuitenkin mieleen lähinnä koira. Kun eläin lopulta nousee jalkeille ja lähtee tulemaan lähemmäs rantaa, toteamme kiikaroivamme sutta.

On toistaiseksi viimeinen aamumme Amalik Bayn lahdella. Pilvet makaavat raskaina lahden yllä, ja sataa tihuttaa. Vähitellen ilma alkaa kuitenkin kirkastua, ja nostaessamme ankkuria, aurinko pilkahtaa esiin pilvien lomasta. Sen säteet valaisevat niemekkeen, jossa vain muutama päivä sitten näimme karhun syömässä rantautuneen valaan nahkaa.

Pilkkaniskat, mustalinnut, virta-allit ja kiislat kirjovat lähes peilityynen lahden pintaa. Ajamme hitaasti ulos lahdesta lintuja ja uintimatkalla olevaa karhuperhettä väistäen ja käännymme sitten oikealle. Olemme menossa katsomaan harmaavalaita ennen kuin jatkamme matkaa Kodiakin puolelle. 

Lahden ulkopuolella, kallioluotojen ja niemimaan välissä, keskimäärin noin 15 metrin syvyydessä on kolme harmaavalasta. Toisin kuin useimmat lajikumppaninsa, nämä eivät ole jatkaneet matkaansa Unimak Passin kautta Beringinmerelle, vaan ovat jääneet ruokailemaan Tyynenmeren puolelle. 

Edessämme olevilla luodoilla makaa kymmenittäin stellerinmerileijonia. Niistä hieman oikealle näemme harmaata merenpintaa vasten valaiden hengityshuuruja. Pekka pysäyttää veneemme, ja jäämme odottamaan. Valaat uivat meihin nähden poikittain. Ne sukeltavat muutaman minuutin välein meren pohjaan, missä ne seulovat ruokaa pohjamudasta. Valaat näyttävät olevan kaikki erivärisiä; yksi on tummanharmaa, toinen sävyltään selvästi vaaleampi, ja kolmas näyttää ainakin tässä valaistuksessa lähinnä vihertävältä. 

Kaksi valaista on oikealla puolella venettämme, mutta kolmas on tulossa suoraan meitä kohti. Se nousee pintaan aivan veneemme edessä, ja näemme sen tummanharmaan, rystyisen selän, joka on nahkaan kiinnittyneiden kotiloiden täplittämä. Valas kaartaa nyt meistä hieman vasemmalle, ja kuulemme kuinka sen hengitys purkautuu hengitysaukoista. Ääni on kumea ja jotenkin katkonainen. Valas päästää viisi puhallusta ennen kuin se sukeltaa. Sen selkä menee ensi kaarelle, ja sitten näemme valaan pyrstön, joka nousee korkealle ilmaan. Se on kuin taideteos! Tumma pyrstö on kauttaaltaan vaaleiden kotiloiden ja erimuotoisten viirujen ja laikkujen kirjoma. Pyrstön kärjet ovat lähes valkoiset, ja oikeassa puoliskossa loistaa valkoisella pohjalla levän värjäämä kirkkaan oranssi läikkä. Tämän valaan tulemme tunnistamaan missä tahansa sen näemmekin. Ehkä seuraavan kerran eteläisen Kalifornian lämpimillä vesillä, minne harmaavalaat joka vuosi lähtevät pakoon Alaskan talven kylmyyttä.

Saavumme Hidden Harboriin, missä pöyriäiset toivottavat meidät tervetulleiksi. Lahden edustalla on runsaasti lintuja, niiden joukossa myös sarvilunneja, joita emme ole aikaisemmin nähneet näin läheltä. 

Ajamme lahden kauimmaiseen pohjukkaan, joka on vain noin pari sataa metriä kanttiinsa. Pudottaessamme ankkuria Pekka huomaa rannalla kruunupäisen hirven. Se on kahlannut veteen jokisuulla ja lähtee pian uimaan rannan suuntaisesti. On yläveden aika. Hiekkainen rantakaistale on jäänyt veden alle, ja rantaviivaa rikkovat irtolohkareet. Hirvi jatkaa uintiaan lohkareiden ohi vehreään lahdelmaan, missä se kipuaa rannalle ja häviää pensaikkoon.

Iltahämärissä Pekka huhuilee kannelta: Hirvi on palannut! Se seisoo laskuveden paljastamalla rantakivikolla pää kääntyneenä kohti kahta nuorta uroskarhua, jotka katoavat pian rantatöyrään taakse. Sade tihenee pikku hiljaa, ja pilvet laskeutuvat alas ympäröiviltä vuorilta. Hirvi seisoo edelleen hievahtamatta paikallaan ja häviää vähitellen sadeverhon taakse.

Olemme ankkurissa Hidden Harborin pohjoispuolella olevalla Kukak Bayn lahdella. Taivas on yhä pilvessä, mutta sade pitää vaihteeksi taukoa. Lahteen laskee useita pieniä jokia, joihin lohi nousee kutemaan. Lähdemme iltapäivällä kalastamaan. Pekka soutaa ja minä kiikaroin lahtea. Harmaita kirjohylkeiden päitä pulpahtaa pintaan jollan ympärillä, ja kauempana lahdella näkyy useita merisaukkoja. Lahden pohjoisrannalla on kolme harmaakarhua, kaksi nuorta aikuista ja yksi niitä selvästi pienempi karhu, jotka myös näyttävät olevan kalassa. 

Ajamme jollalla lähemmäs karhuja ja uistelemme, mutta ilman tulosta. Karhut sen sijaan ovat onnekkaampia. Seuraamme kuinka toinen aikuisista karhuista sieppaa joesta lohen. Kauempana ollut pieni karhu ryntää oitis paikalle, ja hetken kuluttua silläkin on sätkivä kala hampaissaan.

Luovun uistelusta ja jään seuraamaan karhujen kalastuspuuhia. Kaksi karhua istuu ja yksi seisoo joen rannalla. Ne tuijottavat keskittyneesti virtaan, hyökkäävät sitten veteen, ryntäilevät sinne tänne, ja kohta niillä on lohi suussaan. Vaikuttaa huomattavasti hauskemmalta kalastustavalta kuin uistelu.

Jonkin ajan kuluttua paikalle ilmestyy iso, vanha karhu. Vanhuksen askel on epävarma, se riiputtaa päätään ja sen kyljissä on isoja karvattomia laikkuja. Toinen uroksista menee vanhusta vastaan. Se kävelee pitkin, varmoin askelin pää kääntyneenä kohti vanhaa karhua. Vanhus kääntää katseensa siitä pois, ja tuntuu kuin se sanoisi: Sinä olet vahva ja voimakas, minä jo vanha ja voimaton. Sitten se istahtaa maahan. Nuori uroskarhu kumartuu ensin vanhaa karhua kohti, mutta kääntääkin sitten sille selkänsä. Kohta toinenkin uros lähestyy vanhusta, kiertää sen ympäri ja menee kauemmas syömään ruohoa. Vanha karhu nousee vähän ajan kuluttua maasta ja jatkaa vaivalloista kulkuaan lohijoen partaalle, jonne se jää makaamaan.

Palatessamme veneelle, ilman saalista, näemme valkopäämerikotkan, joka istuu korkealla rannan puussa. Tullessamme lähemmäs huomaamme, että kotkia onkin kaksi. Rungon takaa hypähtää toinen valkopäinen kotka ensiksi näkemämme linnun viereen. Se näyttää hierovan nokkaansa toisen kotkan siipeen, minkä jälkeen se lehahtaa lentoon. Mitähän tuo ele tarkoitti? Ovatko ne kaksi emolintua, vai emo ja lähes aikuinen poikanen? Jälleen kysymyksiä, joihin emme tiedä vastausta.

Kova tuuli on pidellyt meitä veneellä muutaman päivän. Nyt tuuli näyttää ainakin väliaikaisesti hiipuneen, ja me lähdemme soutelemaan lahdelle. Merisaukot ovat poissa. Ilmeisesti lahteen osunut aallokko on ollut niille liikaa, ja ne ovat siirtyneet suojaisemmille vesille. Kirjohylkeitä sen sijaan näkyy edelleen. Ne nostavat aika ajoin päänsä pinnan alta, tuijottavat meitä suurilla silmillään ja vajoavat sitten takaisin kylmään, mudansekaiseen veteen.

Pekka soutaa ja vetää uistinta, minä kiikaroin ankkuripoukamamme rantoja. Pohjoisrannalla näen karhuemon ja sen kaksi pentua, jotka ovat syömässä ruohoa. Soudamme lähelle karhuja ja jäämme seuraamaan emon ja toisen pennun ateriointia. Pienempi pennuista on jäänyt lepäämään töyrään taakse. Jonkin ajan kuluttua se liittyy toisten seuraan. Emokarhu siirtyy nyt ruohikolta rantahietikolle, ja pennut seuraavat sitä. Emo istahtaa maahan, kellahtaa sitten selälleen, ja jo toisen kerran saamme olla paikalla, kun karhuemo imettää. Nämä pennut ovat vuoden vanhempia ja samalla kookkaampia kuin Amalikin lahden pentu. Ne eivät kiipeä emonsa päälle, vaan asettuvat kumpikin omalle puolelleen, ja emo ottaa pennut käpälillään ikään kuin kainaloonsa. Laskeutuessaan makuulle karhuemo katsoo suoraan meihin, sillä olemme kovin lähellä karhuja. Ihmettelen emon meitä kohtaan osoittamaa luottamusta. Viivymme vielä hetken ja poistumme sitten hiljaa paikalta.

Olemme ankkurissa Amalikin lahdella. Saavuimme eilen kaatosateessa ja jatkamme matkaa todennäköisesti jo huomenna. Kurkistan luukusta ulos; sataa edelleen, ja koko lahti on harmaan usvan peitossa. Sadetta ja sumua jatkuu harmikseni pitkälle iltapäivään. Kun ilma lopulta kirkastuu, lähdemme liikkeelle.

Pohjoisrannalla olevan pienen vesiputouksen luona on kaksi aikuista karhua. Päästyämme lähemmäs karhuja, toteamme niiden parittelevan. Naaras tuntuu suhtautuvan meihin epäluuloisesti, mutta urosta paikallaolomme ei näytä ainakaan tässä vaiheessa häiritsevän. Saan näin hyvän tilaisuuden tarkkailla lähietäisyydeltä uroskarhua, joita lahdellamme näkyy harvoin. Se on naarasta kaikin tavoin suurempi ja rotevampi. Painoeroa niillä on selvästi useita satoja kiloja. Uroksen turkki on lyhyempi, tuuheampi ja myös kiiltävämpi kuin naaraan. Sen niskassa on lukuisia arpia, muistoja muiden urosten kanssa käymistään kamppailuista. 

Pikku hiljaa myös uros havahtuu huomaamaan läsnäolomme. Molemmat karhut pitävät meihin nyt suoraa katsekontaktia, joten meidän on ilmeisesti aika poistua. Otan karhuista vielä muutaman kuvan, ja jätämme ne rantakivikkoon jatkamaan yllättävän pitkäkestoista ja eleetöntä aktiaan.

Ankkuroimme Kodiakin saaren kaakkoispuolelle olevaan Old Kaguyak Bayn lahteen. Olemme kuulleet, että lahteen olisi rantautunut valas. Se olisi tervetullutta lisäravintoa nälkäisille karhuille, sillä Alaskan talvi on ollut epätavallisen kova, ja kesä on myöhässä. 

Haravoin rannat tarkkaan kiikarillani, mutta en näe mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Hiekkaa, kiviä, rantaan ajautuneita puunrunkoja, mutta ei merkkiäkään valaan ruhosta. Alkuillasta menen uudestaan kannelle. Lahtea kolmelta sivulta ympäröivä tundra näyttää liekehtivän hiljalleen laskevan auringon valossa. Tundralta astelee parhaillaan punaruskea kodiakinkarhu kohti rantaa. Karhu etenee hitaasti kannasta pitkin ja pysähtyy välillä tarkkailemaan ympäristöään. Sitten se katoaa töyräällä kasvavaan pensaikkoon. Muutamaa minuuttia myöhemmin karhu ilmestyy uudelleen näkyviin lähempänä venettämme. Se laskeutuu hietikolle ja suuntaa kulkunsa kohti rannalla olevaa puuröykkiötä. Karhu valitsee yhden rungoista ja alkaa työntää sitä käpälillään erilleen muista. Seuraan sen aherrusta mielenkiinnolla. Leikkiikö se? Vasta kun runko kääntyy poikittain, ymmärrän, mistä on kysymys. Se, mitä karhu työntää, ei olekaan runko vaan ranka, rantautuneen valaan selkäranka. Saatuaan rangan mieleiseensä asentoon, karhu paneutuu hiekalle ruokailemaan.

Pian töyrään takaa ilmestyy kaksi punakettua. Karhu nousee jaloilleen, ottaa muutaman juoksuaskeleen kettuja kohti ja onnistuu hätistämään pienemmän niistä tiehensä. Mutta kookkaampi ketuista jää rannalle. Se kaartaa karhun ympäri ja asettuu sitten makaamaan kerälle vähän matkan päähän karhusta. Hetken kuluttua kettu nousee ylös, kiertää karhun selän takaa ja menee rangan toiseen päähän syömään. Vähänväliä karhu keskeyttää syömisen ja katsoo oikealle kannaksen taakse, jonne itse en näe. Mikähän sitä hermostuttaa? Äkkiä karhu nousee jaloilleen ja poistuu lahden uomaa pitkin hiekkakannaksen taakse. Myös kettu lopettaa syömisen ja katoaa pensaikkoon. Samalla hetkellä, kun karhu häviää kannaksen taakse, sieltä astuu esiin suurin milloinkaan näkemäni kodiakinkarhu. Sen selkä on hiekanruskea, pitkät raajat muutamaa astetta tummemmat. Karhu astelee majesteettisen rauhallisesti valaanjäännösten luo ja asettuu syömään. 

Punaruskea karhu ilmestyy jonkin ajan kuluttua töyrään laelle ja katoaa sitten tundran heinikkoon. Myös ketut näyttävät kaikonneen. Illan tummetessa suuri karhu poistuu paikalta, ja ranta on jälleen autio. Mutta vain hetken, sillä kun kannas on peittänyt karhun näkyvistäni, pensaikosta tulee esiin punakettu. Se vilkuilee ympärilleen, juoksee alas rinnettä ja katoaa sitten valaan selkänikamien taakse jatkamaan keskeytynyttä ateriaansa.

Pekka perkaa aamulla saamaansa lohta Tonsina Bayn lahdella. Minä seuraan lähellä kelluvaa merisaukkoa, joka on turkinhoitopuuhissa. Sitten huomaan rannalla karhun. Se kävelee rantaviivaa pitkin, pysähtyy välillä katsomaan venettämme ja jatkaa sitten rauhallista kulkuaan kohti lahteen laskevaa jokea. 

Tämä on ensimmäinen näkemämme mustakarhu, selvästi harmaakarhua pienempi. Myös sen liikkuminen on erilaista, ehkä sulavampaa, ketterämpää. Katson kuinka se hyppää kaatuneelle puunrungolle, kävelee runkoa pitkin, hypähtää seuraavalle rungolle ja siitä taas alas rantakivikolle. Meille on kerrottu, että toisin kuin harmaakarhut, mustakarhut ovat hyviä kiipeämään puuhun. Ja kun katselee tämän karhun liikkumista, se on helppo uskoa. Karhu jatkaa taivallustaan kaatuneiden puiden lomitse ja niiden yli ja katoaa sitten puiden taakse rinteeseen.

Saavumme iltapäivällä Quartz Bayn lahteen. Pilvet ovat alhaalla ja sataa tihkua. Laskemme ankkurin merisaukkojen ja hylkeiden seuratessa puuhiamme. Jonkin ajan kuluttua ilma alkaa kirkastua. Ensin ympäröiville, osittain lumipeitteisille vuorille ilmestyy auringonpaisteisia läikkiä, ja hetken kuluttua koko lahti kylpee kirkkaassa auringonvalossa. Jostain kuuluu voimakasta vesiputouksen kohinaa.

Kiikaroimme lahden rantoja. Pekka on juuri kommentoinut karhujen puuttumista, kun näen mustakarhun. On yläveden aika, ja karhu kulkee lahden pohjoisrantaa pitkin aivan vesirajassa taustanaan tummat kalliot. Ei ihme, ettemme heti nähneet sitä. Karhu astelee määrätietoisesti eteenpäin, kunnes se tulee kuusien ja pensaiden rajavyöhykkeelle. Siinä se hypähtää ketterästi ylös rinteeseen ja häipyy pensaikkoon. Hetken kuluttua näen toisen mustakarhun, joka kävelee kohti rantaa lahden pohjukassa olevaa jokiuomaa pitkin. Harmaahaikara lehahtaa lentoon sen edestä ja laskeutuu vähän matkan päähän vesirajaan. Karhu jatkaa kulkuaan rantaviivaa pitkin. Äkkiä se syöksähtää kalliossa olevaan luolamaiseen syvennykseen. Karhu ryntäilee luolassa ympäriinsä ja pian tajuan sen kalastavan. Vesiputous, jonka kohina täyttää lahden, pudottaa vetensä juuri tuohon luolamaiseen syvennykseen. Yläveden aikaan, jolloin putouksen vedellä on lyhin matka lahteen, lohet yrittävät nousta ylös virtaan kutemaan. Nousu lähes pystysuoraan putoukseen on ilmeisen työlästä, ja kalat jäävät hyppelemään putouksen alle.

Karhu ei yrityksistään huolimatta saa lohta kiinni ja jatkaa jonkin ajan kuluttua matkaansa. Se nousee ylös rinteeseen täsmälleen samassa paikassa kuin ensiksi näkemäni karhu. Kääntäessäni kiikarini takaisin putoukseen näen valkopäämerikotkan laskeutuvan lahteen virtaavaan veteen ja nappaavan sieltä lohen kynsiinsä. Kotka raahaa painavan saaliinsa vaivalloisesti ylemmäs rannalle. Kala sätkii rajusti, ja kotka nousee lopulta seisomaan sen päälle molemmilla jaloillaan. Lahden pohjukassa olleet lokit lentävät saaliin toivossa paikalle ja jäävät norkoilemaan kotkan lähistölle. Kohta lähellä olevaan kuolleeseen puuhun lentää toinen, nuorempi merikotka.

Vanhempi kotka on juuri napannut toisen lohensa ja on vetämässä sitä pois virrasta, kun paikalle ilmestyy mustakarhu. Lokit ja harmaahaikara nousevat ilmaan karhun tieltä, mutta kotka jää paikalleen saaliineen. Karhu menee ensin näykkimään kotkien hylkäämää lohenraatoa, mutta pian se syöksyy luolaan ja tulee sieltä hetken kuluttua ulos pyristelevä lohi hampaissaan. Auringon laskiessa ilma viilenee pikku hiljaa. Menen sisälle lämpimään ja jätän karhun ja kotkan nauttimaan illallistaan rannalle.

Olemme Northwestern Fjordin laguunissa. Lahtea ympäröivät vuoret ovat osittain lumen ja jäätiköiden peitossa. Jäätiköiden vanha jää hohtaa turkoosia valoaan, vaikka taivas on pilvessä. Melomme kajakeilla lähellä rantaa ja seuraamme mustakarhua, joka pysähtyy välillä kaivamaan rantamutaa. Karhun tullessa lähemmäs vesirajaa, sen edestä ampaisee liikkeelle jokisaukko. Pelästynyt saukko pyyhältää saman tien mereen, ja karhu jatkaa matkaansa häviten pian pensaikkoon.

Melomme laguunin vastarannalle. Rantaudumme kapealle niemekkeelle, joka erottaa laguunin merestä. Vedämme kajakit mahdollisimman ylös vesirajasta, koska on nousevan veden aika. Kävelemme hiljalleen niemennokkaan päin ja tutkimme samalla meren rantakivikkoon jättämiä aarteita. Levän joukosta poimimme ruskean, lähes suorakulmaisen kotelon. Kotelon pitkät sivut on ikään kuin rypytetty, ja sen jokainen kulma on käpertynyt koukuksi. Tiedän, mikä se on: olemme löytäneet Merenneidon kukkaron!

Merenneidon kukkaro on eräiden hai- ja rauskulajien lisääntymistapa. Jokaisessa kukkarossa on yksi ainoa alkio, joka kehittyy sen sisällä kuten linnunpoika munassaan. Kun kalanpoikanen on riittävän kehittynyt, se puhkaisee kukkaroon reiän ja ui tiehensä. Meidän kukkarossamme on reikä, joten se ei selvästikään ole enää asuttu. Muussa tapauksessa olisimme palauttaneet sen mereen.

Nostamme iltapäivällä ankkurin ja lähdemme katsomaan lahden pohjukkaan ulottuvaa jäätikköä. Ilma viilenee selvästi lähestyessämme sitä. Erikokoiset jäälautat kirjovat lahden pintaa. Aika ajoin kuuluu ukkosen jylinää muistuttava ääni. Se syntyy sulavasta jäätiköstä irtoavien lohkareiden romahtaessa mereen. Jäätikön edustalla kelluvien jäälauttojen päällä makaa kymmenittäin kirjohylkeitä. Jäätikön tiivis, vanha jää on väriltään voimakkaan turkoosinsinistä, mutta saasteiden ja maa-ainesten likaamaa. Vuorenrinteiltä alas laskevat vuolaat vesivirrat ahdistavat. Mietin, kuinka kauan jäätiköt jaksavat sinnitellä, milloin sulaa viimeinen jäätikkö.

Sääennuste lupaa liian kovaa tuulta, ja päätämme lähteä Sewardiin. Olemme tulossa Northwestern Fjordista ulos merelle, kun näemme ryhävalaan. Se syöksyy pinnan alta kuin ohjus, on hetken aikaa ilmassa lähes pystyasennossa ja rysähtää sitten takaisin mereen. Vesi vaahtoaa sen ympärillä. Hetken kuluttua valas hyppää taas, sitten vielä  kolmannen kerran, minkä jälkeen se sukeltaa. Valaan valtava pyrstö nousee ilmaan kuin viuhka, vajoaa sitten hitaasti pinnan alle, ja valas on poissa.

Heräämme veden loiskeeseen. Ruth Bayn pieni lahti on lähes tungokseen asti täynnä lohia, jotka vielä voimansa tunnossa hyppelevät ylös vedestä. Muutaman viikon kuluessa kalat nousevat kutemaan lahteen laskevaan jokeen. Tämän jälkeen niiden liha alkaa mädäntyä, ja ne kuolevat. Se on luonnon armoton laki, jota lohet tunnollisesti noudattavat.

Nostamme ankkurin lohien keskeltä ja siirrymme lähellä olevaan Izhuit Bayn lahteen seuraamaan lahdella ruokailevia ryhävalaita. Ajelehdimme siellä hiljaa vuorovesivirrassa. Pekka on sammuttanut moottorin ja ottanut kaikuluotaimen pois päältä, ettemme häiritsisi valaita. Näin meitä on neuvottu tekemään. Lahdella on toistakymmentä ryhävalasta, jotka kiertävät lahtea kahden tai kolmen yksilön ryhmissä. Niiden hengityshuurut nousevat korkealle tuulettomaan ilmaan. Hengitettyään neljä viisi kertaa valaat sukeltavat. Ne pysyvät pinnan alla useita minuutteja ja liikkuvat sukelluksen aikana pitkiäkin matkoja. 

Yritämme arvata, missäpäin lahtea mikin ryhmä nousee seuraavaksi pintaan. Kiikaroin juuri lahden itäreunalla uivia valaita, kun keulan suunnalta kuuluu yllättäen äänekäs PUUUH! Kaksi valasta on noussut ylös lähellä venettämme ja ui nyt meitä kohti. Juoksen sisälle hakemaan kamerani. Ehdin tuskin takaisin kannelle, kun valaat ovat jo veneen kyljellä. Katsoessani reelingin yli veteen näen suoraan alapuolellani kaksi kiiltävänmustaa selkää, joista toinen on pitempi kuin veneemme!

Olen nyt ensimmäistä kertaa valokuvausharrastukseni aikana tilanteessa, jossa kuvattava kohde on aivan liian lähellä. Valaan mustaa selkää riittää linssin täydeltä. Selän etupuolella näkyy hengitysaukko. Se on etureunastaan korkeampi, mikä ilmeisesti estää vettä pääsemästä aukkoon valaan hengittäessä. Hengitysaukon jälkeen selkä jatkuu pitkään sileänä, kunnes se ennen pyrstöevää nousee ikään kuin kyttyrälle. Ryhävalaan englanninkielinen nimi humpback whale eli kyttyrävalas onkin varsin osuva. 

Valaat ohittavat meidät hitaasti ja eleettömästi. Tuntuu kuin ne pidättelisivät hengitystään juuri veneemme kohdalla. Vasta kun valaat ovat etäällä meistä, ne päästävät hengityksensä jälleen purkautumaan. Hengitettyään vielä muutaman kerran, ne nostavat mahtavat pyrstönsä ilmaan ja laskeutuvat peräkanaa takaisin lahden syvyyksiin.

Saavumme illalla Seven Fathom Holen poukamaan. Ankkuripaikkamme on suojaisa, erämaajärveä muistuttava potero isomman Jackpot Bayn lahden perukoilla. Rantojen vanhat, naavapartaiset kuuset kuvastuvat veden tummaan, lähes peilityyneen pintaan. 

Lahtea ympäröivien vuorten välissä kiemurteleva puro laskee vetensä aivan ankkuripaikkamme viereen. Puron edustalla käy loiske lohien pyrkiessä ylävirtaan kutemaan. Alavedellä lohet kasaantuvat suuriksi parviksi rantaveteen. Siinä ne ovat helppo saalis karhuille, jotka lihottavat itseään talven varalle. Istumme iltahämärässä salongin pöydän ääressä ja katselemme ikkunasta, kun nuori mustakarhu kalastaa.

Ankkuroimme Nellie Juanin jäätikön lähellä olevaan poukamaan. Meressä ajelehtii jäätiköstä irronneita lohkareita. Vuorovesivirta kuljettaa niitä edestakaisin lahdella. Menemme iltapäivällä laskemaan jäiden joukkoon katkarapumerran. Olemme saaneet alaskalaiselta ystävältämme hyvät ohjeet: pyydys lasketaan paikkaan, jossa on vähintään 100 metriä vettä, ja syöttinä käytetään kissanruokapurkkia, johon on veitsellä puhkottu pieniä reikiä.

Aamulla käymme kokemassa merran, jossa on 42 isoa katkarapua! Kaadamme sätkivät ravut ämpäriin. Pekka taittaa jollan vieressä kelluvasta ohuesta jäälautasta palan ja murskaa sen rapujen päälle. Syömme lounaaksi vatsamme täyteen rapuja ja laitamme loput pakkaseen. Seuraavana aamuna merrassa on 49 rapua. Pieni pakastimemme on nyt ääriään myöten täynnä lohta, ruijanpallasta ja katkarapuja. Meitä on vain kaksi syöjää, joten päätämme lopettaa ravustuksen toistaiseksi. 

Seisomme isolla kivellä Ewan Bayn lahdessa ja tuijotamme vesiputoukseen. Emme ole koskaan ennen nähneet suuntaa vaihtavaa vuorovesiputousta. Vesi virtaa nyt kuohuen alas kapeaa uomaa lahdesta sen pohjukkaan. Kapeikko on kuin muutaman metrin korkuinen kynnys varsinaisen lahden ja sen pohjukan välissä. Vuorovesi lahdella on noin kuusi metriä. Runsaan kuuden tunnin kuluttua sama toistuu, mutta silloin putouksen vesi ryöppyää vastakkaiseen suuntaan eli pohjukasta lahteen. Merisaukot surffaavat usein putouksessa, niin meille on kerrottu.

Ajamme ylävedentasauksen aikaan jollalla kynnyksen yli. Voimme jäädä pohjukkaan enintään 20 minuutiksi, jos mielimme päästä takaisin lahteen. Suuntaamme pohjukan perälle, missä näemme ison mustakarhun. Lähellä rantaa joudumme lohien saartamiksi. Niitä on joka puolella, sadoittain eläviä ja kuolleita lohia. Elävät lohet syöksyilevät sinne tänne pyrkiessään ylös jokeen, jonka suulla lihava karhu on kalassa. Kuolleita, tehtävänsä jo täyttäneitä lohia kelluu veden pinnalla, ja niiden mätänevät raadot täplittävät pohjamutaa. Mikä löyhkä pohjukassa mahtaakaan olla alaveden aikaan.

Jatkamme matkaa Chenegan jäätikölle. Viimeksi, kun olimme Icy Bayn lahdella, keskellä lahtea lekotteli kymmenkunta merisaukkoa isolla jäälautalla. En ollut aikaisemmin nähnyt merisaukkoa vedenpinnan yläpuolella. Saukon pää, joka on niin dominoiva sen kelluessa selällään vedessä, näytti suhteettoman pieneltä paksuun keskiruumiiseen verrattuna. Nyt saukkoja ei näy. 

Etenemme hitaasti jäitä väistellen. Olemme juuri tulossa jäätikölle johtavaan salmeen, kun edessämme olevasta valtavasta jäälohkareesta irtoaa pala. Jää näyttää värähtävän ja alkaa kallistua hitaasti. Hetken kuluttua se romahtaa kyljelleen ja pyörähtää sitten kokonaan ylösalaisin. Jää tasapainottelee jonkin aikaa pystyasennossa, mutta kaatuu lopulta takaisin kyljelleen, missä se löytää tasapainon. Ohuen, valkoisen kuoren alta on tullut esiin kirkas turkoosinsininen jäälohkare, kuin meren hioma jalokivi......